Valmennuskeskus oikeustiedeblogi

Kuten jo aiemmin todettu, keväällä keskustelua koulutuspolitiikasta riittää. Jälleen sain aiheen blogikirjoitukseen vain uutisia seuraamalla, joten lykätäänpäs (taas) valmisteilla olevat aiheet tuonnemmaksi. Oikeustieteen kansainvälisyyteen ja sen eri ulottuvuuksiin päästään kyllä, tosin pienellä viiveellä.

Tuoreimmasta koulutuspoliittisesta lausunnosta huolehti STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää. Lausunto, josta mm. Helsingin Sanomat ja Iltalehti uutisoivat 11. toukokuuta, liittyy koulutuspolitiikan lisäksi myös laajemmin työllisyyteen ja työurien pidentämiseen, mutta käsittelen tässä Mäenpään lausuntoa opiskelijanäkökulmasta.

Edellä mainitut lehdet otsikoivat – mielestäni melko raflaavasti – Mäenpään lausunnon siten, että opiskelijoiden pitäisi opiskella 12 kuukautta vuodessa nykyisen yhdeksän sijaan. Mielestäni otsikointi on kuitenkin harhaanjohtava. Suoran sitaatin (joka myös siis lehtijutuissa mainitaan) mukaan Mäenpää ennemminkin ihmettelee, miksi nykyistä järjestelmää ei voitaisi muuttaa siten, että täysipäiväinen opiskelu koko vuoden olisi mahdollista.

En tietenkään ollut itse paikalla STTK:n edustajiston kevätkokouksessa, missä Mäenpää puheenvuoronsa piti, mutta en jaksa uskoa hänen tarkoittaneen lausunnollaan sitä, että opiskelijoiden olisi pakko opiskella 12 kuukautta yhtäjaksoisesti. Jos Mäenpää kuitenkin näin tarkoitti, olen jyrkästi eri mieltä. Oppilaitosten organisointi siten, että ympärivuotinen opiskelu on mahdollista, olisi puolestaan mielestäni ehdottoman hyvä asia.

Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, kuten myös monissa muissakin tiedekunnissa, kesäopinnot ovat nykysinkin mahdollisia, mutta vain rajoitetusti. Opetusta oikeustieteellisessä on erittäin vähän. Kesällä on kuitenkin mahdollista suorittaa (teoriassa) neljä tenttiä. Kesätenttipäiviä on kaksi, ja kumpanakin päivänä on kaksi tenttiajankohtaa. Käytännössä siis kesän aikana on mahdollista suorittaa kaksi tenttiä sangen inhimillisellä työtahdilla.

Kesäopintotilanne yliopistoissa ei siis ole toivoton (kuten esimerkiksi useissa ammattikorkeakouluissa), mutta parantamisen varaakin olisi. Etenkin jos puhutaan täysipäiväisestä opiskelusta, nykytilanne ei vastaa odotuksia. Oikisopiskelijan näkökulmasta kolmen kuukauden aikana kaksi tenttimahdollisuutta on aika vähän, varsinkin kun muu opetus loistaa poissaolollaan.

Kesän opintomahdollisuuksien tehostaminen olisi yksi lääke tutkinnon suorittamisen nopeuttamiseen. Jo nyt oikeustieteellisessä kesätentit ovat opiskelijoiden keskuudessa hyvin suosittuja, ja kesäopinnot mahdollistaisivat entistä suuremman opintojen joustavuuden. Tämä näkyisi lopulta todennäköisesti tutkintojen suorittamisen nopeutumisena.

Mahdollisuus ympärivuotisesta ”pakko-opiskelusta” puolestaan kuulostaa melko karmivalta. Tilanne, jossa opiskelijalta evättäisiin mahdollisuus viettää lomaa, kuulostaisi varsin eriarvoistavalta suhteessa muuhun väestöön.  Myös opiskelija on ihminen, ei kone. Opiskelijakin tarvitsee lomaa joskus.

Lisäksi on huomioitava, että suuri osa opiskelijoista on tämän nykyisen ”loma-ajan” töissä – siis mahdollistamassa yhteiskunnan toimimisen myös kesällä, jolloin ympärivuotiset työntekijät ovat ansaitulla vuosilomallaan. Samalla he saavat arvokasta työkokemusta sekä rahaa, jota opiskelijoilla ei tunnetusti yleensä ole liikaa.

Oikeustieteestä poiketen, monilla aloilla oman alan töitä on käytännössä tarjolla vain kesäaikaan. Vaikka korkeakoulututkinto olisikin mahdollista suorittaa 0,5-1 vuotta nykyistä nopeammin ympärivuotisen opiskelun turvin, tarkoittaisi tämä sitä, että monella opiskelijalla jäisi oman alan työkokemus (enemmän tai vähemmän) hankkimatta ennen valmistumista. Tämä taas ei yleisesti ottaen ole sitä, mitä työelämä valmistuneilta odottaa.

Jokakeväinen puheenaihe aina valtakunnanmedia mukaan lukien on yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijavalintajärjestelmä. Keskustelu nykyisen pääsykoejärjestelmän oikeutuksesta ja mahdollisesta korvaamista ylioppilaskirjoituksiin tukeutuvalla opiskelijavalinnalla herättää tunteita puolin ja toisin.

Tänään Helsingin Sanomien internet-sivuilla julkaistiin varsin mielenkiintoinen lista mielipiteitä aiheeseen liittyen. Kyseessä on HS-raadin vastaukset kysymykseen siitä, pitäisikö yliopiston pääsykokeista luopua. Kysely koski opiskelijavalintaa laajassa merkityksessä, ei tiettyä yksittäistä alaa.

Mielipiteet jakaantuivat seuraavasti: pääsykokeista luopumisen kannalla oli 18 prosenttia raadin jäsenistä, luopumista puolestaan vastusti 71 prosenttia raatilaisista. Loput 11 prosenttia eivät ottaneet kantaa. Tulos edustaa myös nykyistä käytäntöä: pääsykokeista luopuminen ei ole ainakaan yliopistojen suunnitelmissa.

Kuten HS-raadin mielipiteistä käy ilmi, monesti keskustelu päätyy vertailuksi nykymallisen pääsykoejärjestelmän, ylioppilastodistuspohjaisen valinnan sekä erityisesti Ranskassa käytössä olevan mallin (jossa kaikki halukkaat saavat aloituspaikan, ja karsinta tehdään ensimmäisten opiskeluvuosien opintomenestyksen perustella) välille.

Nykyisessä pääsykoejärjestelmässä on eittämättä omat epäkohtansa, jotka alasta riippuen voivat olla huomattavia. Toisaalta näköpiirissä olevat vaihtoehdot eivät – ainakaan minun mielestäni – ole parempia vaihtoehtoja. Ylioppilastodistus mittaa menestystä ylioppilaskirjoituksissa, ei juuri muuta. Sillä on ilman muuta relevanssia esimerkiksi luonnontieteiden, matematiikan ja kielten opiskelijavalinnassa, mutta monen muun alan osalta ylioppilastutkinto ei mittaa soveltuvuutta alalle. Näin on erityisesti oikeustieteen osalta, mistä kirjoitinkin viime vuonna. Lisäksi on huomioitava, että lukiomenestys ei välttämättä ole kovinkaan hyvä ennakoiva mittari korkeakouluopinnoissa menestymiseen.

”Ranskan malli” puolestaan ainoastaan siirtää karsintaa, eipä muuta. Moni jää vuosittain ilman opiskelupaikkaa nykymallin mukaan, ja siitä aiheutuu välivuosia. Näin on kuitenkin myös Ranskan mallissa, sillä kun valtaosa karsiutuu, ja opinnot jäävät siten kesken, on aikaa kulunut vähintään se vuosi, jolloin tuloksena on de facto välivuosi. Lisäksi on mielestäni huomioitava se, että aggressiivinen kilpailuhenki ei ole eduksi opintoympäristölle, jollainen Ranskan mallissa väkisinkin syntynee. On parempi, että kiivas kilpailu esiintyy ennen varsinaisia opintoja (ja huomattavasti lyhyempänä ajallisesti) kuin pitkäaikaisesti opintoilmapiirin myrkyttäen.

Nykymallin pääsykokeita tulee kuitenkin ilman muuta kehittää paremmin tarkoitustaan vastaaviksi. Paljon on liputettu erilaisten soveltuvuuskokeiden puolesta. Soveltuvuuskoe on vaikea määritellä. Jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi haastattelua, resurssikysymys nousee heti esiin. Esimerkiksi Helsingin oikeustieteelliseen hakee vuosittain tuhatkunta pyrkijää. Näiden kaikkien haastatteleminen siten, että soveltuvuus tulisi edes jotenkin testattua, on käytännössä mahdotonta. Lisäresurssien tarve tällaiseen olisi niin valtava, ettei sen ajattelemisessa edes ole mitään järkeä.

Resurssiongelma on varmasti yksi syy siihen, etteivät pääsykokeet ole juurikaan kehittyneet viime vuosina, suurista puheista huolimatta. On kuitenkin huomattava, että yliopistoilla itsellään on avainasema pääsykokeiden kehittämisessä. Nykyinen yliopistolaki (558/2009) lähtee siitä, että yliopisto päättää opiskelijavalinnan perusteista (36 §).  Valitettavasti välillä tuntuu siltä, ettei tiedekunnilla (jotka nämä perusteet käytännössä laativat  pääsykokeiden muodossa) ole edes kiinnostusta kehittää opiskelijavalintaa soveltuvuuskokeen suuntaan, vaan pikemminkin vahvistaa ulkoa pänttäämisen perinnettä. Tästä epämieluisasta kehityksestä eräänä indisiona voidaan pitää viime vuoden pääsykoetta.

Keskustelu on kuitenkin aina tervetullutta, eikä vanhoihin kaavoihin saisi kangistua. HS-raadissa esitetyissä mielipiteissä on joka tapauksessa erittäin mielenkiintoisia ja hyviä argumentteja, sekä puolesta että vastaan. Yhdestä asiasta voidaankin olla varmoja: keskustelu jatkuu viimeistään ensi keväänä.

Ajatus tähän kirjoitukseen syntyi (kuinkas muutenkaan) silloin kun olisi pitänyt lukea vimmatusti tenttiin. Ajatukset lähtivät harhailemaan, tulevan viikonlopun kaavailun, kämpän siivouksen suunnittelun ja kaiken muun todella irrelevantin ajatuskulun jälkeen mieleeni juolahti, että keskittymisestä pitääkin kirjoittaa. ”Tunnollisena” päätin kuitenkin jättää kirjoittamisen parempaan ajankohtaan (seuraavan päivän tentti kolkutteli koko ajan mielessä), ja tein vain pikaiset muistiinpanot asioista, joista halusin kirjoittaa. Taisin kyllä vähän siivotakin tuona päivänä, tentistä huolimatta. Tai ehkä juuri sen ansiosta.

Kuulostaako edellä kuvailtu tilanne tutulta? Kesken lukemisen huomaakin yhtäkkiä, että on lukenut vain muutaman sivun ja ajatukset ovat olleet jossain aivan muualla. Itse luetusta asiasta ei ole jäänyt mitään mieleen. Tällainen tilanne on hyvin tyypillinen, joskaan ketään tai mitään muuta tästä on paha syyttää – vika on vain ja ainoastaan oma huono keskittyminen.

Sivusin aihetta jo aikaisemmin. Keskittymisongelmat ovat yksi tyypillisimmistä murheenkryyneistä pääsykokeisiin lukiessa. En muista kovinkaan montaa kurssilaista, joka olisi sanonut, ettei minkäänlaisia keskittymisongelmia ollut koko kevään aikana. Keskittymisongelmien esiintymistavat ovat tietysti jokaisella omanlaisensa, mutta fakta on se, ettei aina jaksa tai pysty keskittymään täysillä.

Keskittymisen helpottamiseen tai parantamiseen ei ole olemassa taikasanaa tai jotain vastaavaa kikkaa, jonka avulla kaikki ongelmat ratkeavat. Jos olisi, elämä olisi paljon helpompaa.  Ongelmaa voi lähestyä analyyttisesti. Ensiksi voi yrittää miettiä, miksi keskittyminen ei onnistu. Toiseksi voi miettiä keinoja keskittymisen parantamiseksi.

Huono keskittyminen voi tietenkin johtua monesta syystä. Syynä voi olla mm. arkipäiväisistä askareista huolehtiminen, stressi, jännitys, kyllästyminen lukemiseen, jne. Tällaisiin syihin voi pyrkiä puuttumaan esimerkiksi paremmalla arjen organisoinnilla. Lukustressi tai muu vastaava stressitekijä onkin sitten vaikeampi pala purtavaksi. Siihen(kään) ei ole yksiselitteistä lääkettä, mutta rauhoittuminen ja rentoutuminen lukuprosessin kuluessa on erittäin tärkeää keskittymisen ylläpitämiseksi.

Yksi lääke edellä mainittuihin ongelmiin on osaltansa lukusuunnitelma. Se on mainio työkalu lukuajan ja muun ajan erottamiseen. Samalla se on työkalu stressin hallintaan, kun realistisesti voi määrittää lukemiselle tarvittavan ajan. Lukusuunnitelmassa pitäisi olla huomioituna lukemisen jaksottamisen lisäksi (vähäinen) vapaa-aika, sekä arjen pyörittämiseen tarvittava aika.  On myös erittäin tärkeää huolehtia pääsykokeisiin valmistautuessa omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista. Liikunta ja rentoutuminen ovat tärkeitä, sillä aivot eivät yksinkertaisesti jaksa toimia täysillä jatkuvasti. Vaikka lukeminen onkin pääasiallinen toimi, myös itsestä on pidettävä huolta.

Vakavampi syy keskittymisongelmille voi olla myös se, että pääsykokeisiin lukeminen ei vastaakaan odotuksia. Oikikseen pyrkimisestä on kaikenlainen hohto ja glamour kaukana. Se ei myöskään ole ”korkeampaa tiedettä”. Jos kuvitteli kirjojen olevan nopeasti lukaistu ja menestyvänsä pääsykokeissa, koska on aina aiemminkin menestynyt koulussa, on pahasti hakoteillä. Toivottavasti tämä saarnanpoikanen on turha, mutta syytä pitää kuitenkin mielessä.

Keskittymisongelmien keskellä ja ajatusten harhaillessa kannattaa pitää mielessä, miksi on tekemässä sitä mitä on. Miksi ylipäänsä lukee pääsykokeisiin? Haluaako tosissaan päästä sisään, vai onko vain ”kokeilemassa”? Jos kurssin välikokeiden tulokset eivät ole olleet hyviä, voi katsoa peiliin. Jos oikeasti haluaa sisään, pitää tehdä tosissaan töitä. Silloin myös motivaation pitää olla sillä tasolla, että keskittyminen ei pääse herpaantumaan. Kuten todettu, haaveilemalla tiedekuntaan ei pääse.

Näiden ajatusten kautta kadonnutta keskittymistä voi pyrkiä jahtaamaan. Keskustelu oman tutorin tai muiden pyrkijöiden kanssa voi myös olla avuksi; vertaistuki on tärkeä juttu, eikä ongelmien kanssa pidä jäädä yksin.

Ai niin ja hei: unohtakaa vappu. Se tulee uudestaan ensi vuonna, ja silloin on kuitenkin parempi sää.

Kevät etenee ja pääsykoekirjat kuluvat pyrkijöiden käsissä. Kirjat eivät saisi olla enää koskemattomia, vaan kaikkien kirjojen aihepiirit pitäisivät olla jo tuttuja. Eihän niitä vielä kukaan ulkoa osaa, mutta esimerkiksi termin ositus liittyminen perhe- ja jäämistöoikeuteen pitäisi olla selvä.

Nyt kaikkien pyrkijöiden tulee keskittyä vain ja ainoastaan pääsykoekirjoihin. Tässä vaiheessa virtaa vielä varmasti riittää, mutta kevään edetessä lukeminen voi alkaa maistua puulta. Kirjojen lukeminen kerta toisensa jälkeen ei aina ole herkkua. Sen tietää jokainen pyrkijä, mutta erityisesti jokainen tiedekuntaan päässyt. Senpä vuoksi voinkin vain kannustaa kaikkia tarttumaan kirjaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka paljon miellyttävämmälläkin tavalla kevään voisi viettää.

Kuten aiemminkin todettu, tiedekuntaan pääsevät sisään ne, jotka jaksavat tehdä eniten töitä. Nyt on se työnteon hetki. Kannattaa siis vain purra hammasta, ja pitää mielessä, että tämä pääsykoe on tämän kevään ainut projekti, eikä millään muulla ole merkitystä. Jos haluat tosissasi oikikseen, sinun pitää olla valmis uhraamaan koko kevät.

Pääsykokeisiin on aikaa alle kaksi kuukautta. Toisaalta aika voi tuntua loputtomalta, mutta se on lopulta hyvin lyhyt aika ihmisen elämässä. Elämä jatkuu pääsykokeen jälkeen, tai oikeastaan se vasta alkaa siitä.

***

Keskustelu oikeustieteellisen koulutuksen asemasta ja mahdollisesta uudesta yksiköstä nousee ajoittain esiin.  Tänä keväänä on jälleen esiintynyt kiivasta keskustelua Itä-Suomen yliopiston mahdollisuudesta saada oikeustieteen maisterin tutkinnonanto-oikeus. Viimeksi tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 16.4.) kolme lakimiestaustaista kansanedustajaa esitti, ettei perusteita tutkinnonanto-oikeudelle ole. Myös Lakimiesliitto, Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder sekä oikeustieteen opiskelijajärjestöt Helsingissä, Turussa ja Rovaniemellä ovat esittäneet vastustavansa ehdotusta.

Kirjoitin aiheesta jo joulukuussa lyhyesti. Uuden tiedekunnan perustaminen ei mielestäni ole järkevää, eikä varsinkaan aluepoliittisista syistä. Yliopistojen rahoituksen pieneneminen ja samanaikainen opetusyksikköjen hajauttaminen ei myöskään voine olla kannattava yhtälö. Jo nyt on esillä huolta opetuksen laadun turvaamisesta, mikä ei ainakaan helpotu, jos opetusta hajautetaan pienempiin yksiköihin. Yhtä kaikki, keskustelun etenemistä on mielenkiintoista seurata. Saapa nähdä, miten asiassa käy.

***

Kerrotaanpa omista kuulumisista sen verran, että tänä keväänä olen joutunut ottamaan etätarkkailijan aseman pääsykoeprojektin seuraamiseen. Olen tämän kevään vaihto-oppilaana Alankomaissa, joten läheisempi osallistuminen kurssien käytännön toimintaan on luonnollisesti hieman vaikeaa.

Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijoista karkeasti arvioituna noin puolet käy opintojensa aikana joko vaihto-oppilaana tai työharjoittelussa ulkomailla. Oikeustiede(kään) ei ole puhtaasti kansallinen tieteenala, vaan kansainvälisyydellä on alalla tärkeä asema. EU:n merkitys on tietenkin ollut omiaan vahvistamaan tätä suuntausta, mutta esimerkiksi yksityisoikeuden alalla pohjoismaiset oikeusjärjestelmät ovat olleet aina hyvin lähellä toisiaan.

Pyrin palaamaan tähän aihepiiriin vielä kevään edetessä, joten koko kevättä ei tässä blogissa vietetä puhtaasti pyrkiminen mielessä. Välillä on ihan hyvä miettiä, mitä haluaa tulevana opiskeluaikana tehdä, ja vaihtoon lähteminen on ehdottomasti harkitsemisen arvoista. Näihin haaveisiin ei kuitenkaan saa unohtua, ainakaan kovin pitkäksi aikaa!

Tämä päivä on ollut pyrkijöille merkityksellinen kahdessa mielessä: Helsingin pääsykoekirjat ilmestyivät, ja hakuaika päättyi. Toivottavasti jokainen tänä keväänä oikikseen mielivä muisti hakea – nyt se on jo myöhäistä. Pääsykoekirjojen kanssa puolestaan ei ole vielä myöhäistä, päinvastoin, nyt on aika aloittaa täysillä.

”Täysillä lukeminen” on suhteellinen käsite. Kuinka monta kertaa kirjat pitää lukea, tai kuinka monta tuntia päivässä pitää lukea, ovat jokavuotisia ikuisuuskysymyksiä. Kumpaankaan ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. Tärkeintä on, että tekee paljon töitä. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että 8 tuntia päivässä (tehokasta lukemista!) kuutena päivässä viikossa riittää. Kirjat taas kannattaa lukea niin monta kertaa kuin suinkin (keskittyneesti) ehtii.

Täsmennetäänpä vähäsen. Olennaista ei ole se, kuinka monta tuntia päivässä notkuu kirjojen parissa tai kuinka monta kertaa ne lukaisee nopeasti läpi. Olennaista on se, että tekee työnsä keskittyneesti. Mitä lukemiseen tulee, tämä tarkoittaa sitä, että keskittynyt lukeminen ei sisällä taukoja, ei edes lyhyitä. Hyvä metodi mielestäni on jaksottaa lukeminen noin tunnin mittaisuus keskittyneisiin lukujaksoihin, joiden välissä voi pitää lyhyen, 5-10 minuutin mittaisen tauon. Tämä taukohan ei luonnollisesti ole lukuaikaa.

Tiukka ja kurinalainen lukeminen edellyttää itsekuria ja keskittymistä. Jokaisella on tietenkin oma suosikkinsa lukupaikasta, mutta itsen suosin aikoinaan kirjaston lukusalia. Kotona on helposti liikaa virikkeitä, jotka vievät aikaa tehokkaalta lukemiselta. Telkkari, tietokone, päivän lehti – jopa siivous – alkaa kumman helposti kiinnostaa kirjoja enemmän. Kirjastossa näitä virikkeitä ei ole, ja tehokkaan kirjastopäivän jälkeen illalla voi hyvällä omallatunnolla viettää hieman vapaa-aikaakin.

Kirjastossa lukemiseen kuuluu myös se, että puolet lukusalipaikoista on oikikseen hakijoiden kansoittamia. Tätä ei kannata säikähtää, päinvastoin, siitä kannattaa hakea lisäpotkua omaan lukemiseen. Opiskelupaikat eivät kuitenkaan riitä kaikille, ja siksi pitää tehdä töitä kovemmin ja paremmin kuin muut. Sattuu kirjastossa kaikkea mieleenpainuvaakin. Itselleni jäi mieleen eräs iltapäivä, jolloin lukusalin ovesta ryntäsi sisään Ylen radiotoimittaja, joka halusi haastatella jotakuta yliopistoon pyrkivää. Toimittajan harmiksi hän sai osakseen vain hölmistyneitä katseita – kukaan ei tarttunut haastattelupyyntöön. Sitkeä toimittaja jäi joksikin aikaa päivystämään salin ulkopuolelle haastattelun toivossa, mutta hän joutui palaamaan tyhjin käsin.

Lukusaleja käyttävät myös muut kuin pääsykoepänttääjät, Pasilassa joka tiistai lukijoita viihdytti muuan herrasmies, jota itse kutsuin mielessäni ”jäätelömieheksi”. Tämä heppu ilmestyi joka tiistai kuin tyhjästä lukusaliin – ja aina samalle paikalle – mukanaan litran jäätelöpönikkä sekä puolentoista litran pullo Pepsi Maxia. Lukemisto jäätelön ja limpparin nauttimisen ohessa koostui useimmiten lääketieteellisistä julkaisuista, ei kuitenkaan Galenoksesta.

Mutta lukeepa sitten kirjastossa, kotona tai junassa, tämän kevään projektin laajuus on siis 841 sivua. Se on melko tarkkaan sama laajuus kuin viime vuoden kirjoissa; silloin vastaava luku oli 846 sivua. Tällaisiin sivumääriin saa myöhemmin tottua, kuten tästä tasan vuoden takaisesta kirjoituksestani käy ilmi.

Nyt kuitenkin valmistelujen pitäisi olla hoidettuna, ja itse lukuprosessi saa alkaa. Kaikille pyrkijöille yhteinen käsky on tästä päivästä alkaen:

Kirjat käteen, ota!

Katso tänään kuvattu videoinfo oikeustieteelliseen pyrkijöille. 55 minuutin pituisella videolla käsitellään mm. tällä viikolla julkaistuja pääsykoekirjatietoja.

No niin, tässä ne nyt sitten ovat, Helsingin pääsykoekirjatiedot keväälle 2012, jotka tiedekunta julkisti aivan hetki sitten:

1) Ari Hirvonen: Oikeuden ja lainkäytön teoria.

2) Tuomas Hupli: Siviiliprosessin laillisuustakeita.

3) Urpo Kangas: Perhe- ja perintöoikeuden alkeet.

Kirjat ilmestyvät painosta 3.4.2012. Lisätietoja kirjoista löytyy tiedekunnan sivuilta.

Kirjat voi ostaa pakettina mm. yliopistopainon verkkokaupasta. Kirjojen sivumäärät ovat edellä mainitussa järjestyksessä 215, 170 ja 456 sivua. Tästä voi päätellä kirjojen keskinäistä laajuussuhdetta; eniten tänä keväänä luettavaa aiheuttaa siis perhe- ja perintöoikeus.

Perhe- ja perintöoikeutta onkin jo odoteltu pääsykoekirjaksi. Se on myös sikäli hyvä pääsykoekirjan aihe, että sen osaamisesta on varmasti hyötyä myös aikanaan tiedekunnassa. Lisäksi perhe- ja perintöoikeus on oikeudenala, joka koskettaa jokaista ihmistä jossain elämänvaiheessa, ja juristilta kuin juristilta odotetaan ainakin perustason tietämystä siitä, vaikka varsinaisessa työssään sen kanssa ei olisikaan tekemisissä.

Prosessioikeus on myös ollut muutaman vuoden sivussa pääsykoekirjallisuudesta. Halvimmasta hinnasta ja nimestä päätellen tämä kirja ei keskity laajasti prosessioikeuden eri osa-alueisiin, vaan nimenomaisesti siviiliprosessiin, ja sen laillisuuteen. Tässä on syytä avata prosessioikeuden käsitettä nopeasti. Prosessioikeudella tarkoitetaan oikeudenalaa, joka käsittelee oikeudenkäyntiä. Prosessioikeus jakautuu rikos- ja siviiliprosessiin. Siviiliprosessilla tarkoitetaan siten riita-asioiden oikeudenkäyntiä ja toisaalta hakemusasioiden käsittelyä yleisessä tuomioistuimessa.

Ja sitten sokerina pohjalla oikeusteoria. Tämän kirjan sisällöstä voi heittää vain villejä arvauksia. Joka tapauksessa tämä oikeudenala on kaikista vähiten konkreettinen, ja siten saattaa olla myös vaikein. Paljon lepää sen varassa, mitä asioita kirjassa käsitellään, ja toisaalta miten.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja runsas (yli 800 sivua) kattaus on siis luvassa tänä vuonna. Vaikuttaa siltä, etteivät pyrkijät pääse helpolla tänäkään vuonna. Kirjojen oikea laajuus ja keskinäinen vaikeusaste nähdään tosin vasta niiden ilmestyttyä.

Vajaan viikon verran täytyy vielä odotella Helsingin pääsykoekirjatietoja. Kirjatiedothan julkaistaan keskiviikkona 21.3., jolloin myös julkaisuajankohta selviää. Aikaisintaan se on kuitenkin huhtikuun alussa. Turun kirjat julkaistaan 27.3. ja Rovaniemen kirjat ilmestyivät jo maaliskuun alussa, joten Lapin yliopistoon pyrkijät voivat jo keskittyä itse asiaan.

Mutta mitä voi tehdä ennen kirjojen julkaisua?

Vastaus on yksinkertainen: ei oikein mitään. Ennen kirjatietojen julkaisua on aika lailla turha arvailla, mikä oikeudenala tänä vuonna napsahtaisi, joten minkään erityisen aihealueen opettelu on kokolailla turhaa. Abiturienttien onkin syytä keskittyä vielä vain ja ainoastaan ylioppilaskirjoituksiin. Toki jos mitään muuta tekemistä ei ole, ovat esimerkiksi lukion oppimäärään kuuluvien yhteiskuntaopin/oikeustiedon kirjat ihan hyvää iltalukemista, mutta ulkolukuun ei kannata panostaa.

Tässä vaiheessa kannattaa ennemmin keskittyä henkiseen valmistautumiseen. Täysi rähinä nimittäin alkaa pian, ja se tarkoittaa toisin sanoen sitä, että töitä on jaksettava painaa täysillä kesäkuun puoleen väliin saakka siitä hetkestä alkaen, kun kirjat ovat käsissä. Hengähdystauon paikka on sitten, kun astelee pääsykoesalin ovista ulos kauniiseen kesäpäivään.

Muutenkin epämääräisten asioiden opettelu erilaisista lähteistä on kyseenalaista, sillä on hyvä pitää jo nyt mielessä koko kevään ajan toistettavaa mantraa, että valintakoetehtävien arvostelussa otetaan huomioon vain valintakoekirjoissa mainitut asiat. Tämä tarkoittaa sitä, että jos vastauksessa on kerrottu sinänsä täysin oikeita seikkoja, niistä ei saa pistehyvitystä, jos niitä ei ole valintakoekirjoissa mainittu. Tämä voi olla erityisesti abiturienteille hankalaa, koska ylioppilaskirjoituksissa nimenomaisesti tiedon laaja-alainen yhdisteleminen on tärkeää. Näin ei kuitenkaan ole oikiksen pääsykokeissa, jossa testataan nimenomaisesti pääsykoekirjojen osaamista.

Orientaatiomielessä on tietenkin syytä tutustua keväällä opiskeltavaan aihepiiriin heti kun se on mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että pääsykoekirjatietojen julkistamisen jälkeen (ennen kuin varsinaisia pääsykoekirjoja on julkaistu) on hyvä tutustua kyseisiin oikeudenaloihin pintapuolisesti. Tästä ei kuitenkaan pidä ottaa paineita, eikä muutenkaan ole syytä ryhtyä opiskelemaan oikeudenalaa ennen varsinaista pääsykoekirjaa. Orientoitumisen pointti on se, että ennen kuin varsinainen lukeminen alkaa, pyrkijällä olisi jo jonkinlainen käsitys siitä, mitä tämä kyseinen oikeudenala oikeasti pitää sisällään. Tällaisen ”perehdytyksen” jälkeen varsinaiseen kirjaan pääsee pureutumaan tehokkaammin heti alusta alkaen.

Kerrotaanpa tähän väliin esimerkki. Omana sisäänpääsyvuotenani yksi kirjoista käsitteli esineoikeutta. Ennen tuota kevättä minulla ei ollut juurikaan käsitystä siitä, mitä esineoikeus on ja mitä kaikkea se sisältää. Ennen pääsykoekirjan julkistamista luin – hyvin pintapuolisesti – läpi muutamaa vuotta vanhemman teoksen samalta kirjoittajalta. Sen jälkeen minulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä asioita itse varsinainen pääsykoekirja tulee todennäköisesti sisältämään. Pääsykoekirjan sitten ilmestyttyä termit kuten saantosuoja ja vaihdantasuoja olivat jo ymmärryksessä, ja erilaisten varallisuusmuotojen vaihdantakaan ei tuntunut salatieteeltä.

Hyviä kirjoja tähän orientoitumisvaiheeseen ovat etenkin tiedekunnan vanhat pääsykoekirjat samalta oikeudenalalta. Faktahan on se, että kirjat ovat usein enemmän tai vähemmän copy-pastea aikaisemmista pääsykoekirjoista tai tekijän muusta tuotannosta. Näiden vanhojen kirjojen kanssa täytyy kuitenkin olla ripeä, sillä kirjastoista ne loppuvat todella nopeasti.

Tämä kirjoitus on tarkoitettu erityisesti kaikille niille oikeustieteelliseen pyrkijöille, jotka ovat ryhtymässä pääsykoeurakkaan toista tai useampaa kertaa.

Aina ei voi voittaa. Hyväksyttyjen rajan alle jääminen on useimmille melkoisen kova paikka. Joka vuosi valtaosa hakijoista joutuu pettymään, kun oma suoritus ei riittänytkään himoittuun opiskelupaikkaan. Jos töitä oli tehty tosissaan, on syytäkin olla pettynyt. Toisaalta aina on syytä myös katsoa peiliin. Mikäli viime keväänä pääsykokeisiin valmistautuminen ei ollut prioriteettilistan ensimmäisenä, ei ole mikään ihme, ettei saanut opiskelupaikkaa. Pelkkä haluaminen kun ei riitä, vaan töitäkin pitää tehdä.

Virheistä kuitenkin voi ja pitääkin oppia. Vaikka olisi lukenut kuinka paljon tahansa, mutta ei pääse sisään, on jossain mennyt jotain pieleen. Avainasemassa on siis oman viime kevään suorituksen analysointi. Mikä meni pieleen ja missä?

Voin kertoa omasta kokemuksestani esimerkin. Luin todella paljon, ja tein mielestäni hyvin ja jäsennellysti töitä. Silti jäin pisteen päähän, vaikka osasin kirjat hyvin. Jälkikäteen mietin omaa suoritustani ja oivalsin kaksi asiaa, jotka menivät pieleen. Ensinnäkin kokeessa oli uudentyyppinen aineistotehtävä, jollaista ei ollut aiempina vuosina ollut. Minulla meni kokeessa luvattoman paljon aikaa tämän tehtävän kanssa, ja tietysti muut tehtävät kärsivät siitä. Samoin tehtävä aiheutti tietynlaisen paniikin, kun se oli jotain uutta, odottamatonta ja aikaa vievää.

Toiseksi, kevään lukuprosessini meni sinänsä hyvin, mutta hieman överiksi. Laiminlöin hieman vapaapäiviä, ja poltin itseni loppuun. Kesäkuun alussa, kun lukemisen olisi pitänyt olla kiivaimmillaan, en enää jaksanutkaan lukea sataprosenttisella teholla. Tuntui välillä siltä, että sanat vain vilisevät kirjoissa, eikä keskittyminen todellakaan ollut parasta mahdollista.

Mitä sitten opin tästä? No, seuraavana keväänä jaksotin lukemiseni toisin, ja kunnioitin enemmän vapaapäiviä. Lukemisen pitää olla nousujohteista, eli kiihtyä loppua kohden. Omasta jaksamisesta pitää myös pitää paremmin huoli. Toisekseen, valmistauduin henkisesti paremmin siihen, että kokeessa voi olla mitä tahansa. Lisäksi kehitin vastausrutiiniani, ja myös tietynlainen luottamus omaan osaamiseen kasvoi. Lopputulos oli hyvä; luin itse asiassa jopa enemmän kuin edellisenä keväänä, jaksoin koko kevään hyvin ja koe meni nappiin.

Edellinen oli siis oma tarinani, eikä sitä voi yleistää. Tarinoita ja kokemuksia on yhtä monta kuin on pyrkijöitäkin. Aina omia virheitäkään ei ole helppoa tunnistaa. Kannattaa kuitenkin yrittää, sillä jos tosissaan haluaa opiskelemaan oikeustiedettä, virheet olisi pystyttävä eliminoimaan, ellei sitten halua tehdä pyrkimisestä itselleen jokavuotista harrastusta.

Uuden yrityksen kynnyksellä edellinen kevät voi tuntua ahdistavalta. Mitä jos nytkään ei onnistu? Mitä jos tekee jälleen samat virheet? Edellisestä pyrkimisestä ei kuitenkaan kannata tehdä peikkoa itselleen. Nyt voi aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä, tosin virheistään oppineena. Uudelleen pyrkimisessä on se hyvä puoli, että tietää mihin on ryhtymässä. Nyt on helppoa aloittaa oikeanlainen työskentely heti kirjat saatuaan, eikä hukata aikaa ihmettelyyn.

Vaikka kirjat ovatkin taas uudet, eikä lukuprosessi ole yhtään edellisvuotta kevyempi, on ”konkari” kuitenkin etulyöntiasemassa ensikertalaisiin nähden. Epäonnistuneen kevään kokemus ei ole mennyt kokonaan hukkaan, vaikka siltä saattaakin tuntua.

On myös syytä muistaa se, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Tsemppiä kevään koitokseen!

Kannattaa muuten lueskella myös vanhoja blogikirjoituksiamme. Niissä on paljon sellaista asiaa, joka ei vanhene. Erityisesti tämän kirjoituksen aiheeseen liittyen hyvä kirjoitus on tämä.

Kevät (jos Suomen tämänhetkistä talvea voi nyt kevääksi vielä kutsua) on nyt siinä vaiheessa, että oikeustieteelliset tiedekunnat ovat julkaisseet hakuoppaat vuodelle 2012. Helsingin, Turun ja Rovaniemen tiedekuntiin on jokaiseen omat valintakoevaatimuksensa, ja jokaiseen on myös oma kokeensa.

Hakuoppaaseen tutustuminen on ehdottoman tärkeää. Hakuoppaasta selviää kaikki se, mitä tässä vaiheessa tarvitseekaan tietää. Tärkeitä päivämääriä ovat mm. hakuajan määräaika, pääsykoekirjatietojen julkaisupäivä, itse kirjojen julkaisupäivä, lähtöpisteiden määräytyminen, kokeen ajankohta ja paikka, ja niin edelleen.

Koska jokaisella tiedekunnalla on oma hakuopas, on syytä tarkistaa omaa hakukohdetta koskevat tiedot ajoissa! Tiedekuntien välillä on eroja, ja mikään ei ole niin noloa kuin etumatkan antaminen muille, tai mikä pahinta, hakuajan noudattamatta jättäminen. Jos hakuajasta myöhästyy, on peli yksinkertaisesti menetetty.

Yksi yhteinen nimittäjä kuitenkin on, nimittäin sähköinen yhteishaku. Yliopistoihin ja korkeakouluihin haetaan nykyisin yhden yhteisen sähköisen hakujärjestelmän kautta. Hakuajat ovat siis samat kaikkiin yliopistoihin ja korkeakouluihin. Sähköinen yhteishaku toimii osoitteessa www.yliopistohaku.fi. Hakuaika alkaa 5.3, ja se päättyy 3.4.2012 klo 16.15. Kuten todettu, tämä määräaika on ehdoton.

Mutta mitä sitten tehdä tässä vaiheessa? Kaikille yhteinen neuvo on hakuoppaaseen tutustuminen ja hakemuksen hoitaminen pois päiväjärjestyksestä. Lue siis hakuopas huolella. Pääsykoekirjojen suhteen ei kuitenkaan kannata vielä hätäillä. Abiturienttien kannattaa keskittyä täysillä ylioppilaskirjoituksiin, sillä yhdenkään tiedekunnan kirjat eivät ole vielä ilmestyneet. Helsinkiin ja Turkuun pääsykoekirjojen aihealueetkin ovat vielä hämärän peitossa.

Helsingin pääsykoekirjatiedot julkaistaan 21.3. eli noin kuukauden päästä. Itse kirjat ovat saatavilla aikaisintaan huhtikuun alusta. Tämä tarkoittaa sitä, että jälleen on tiedossa noin 2,5 kuukauden tiukka rutistus ennen 13.6. olevaa pääsykoetta.

Mielenkiintoista on taas nähdä, mitkä oikeudenalat ovat pääsykoekirjojen aiheina tänä vuonna. Olisiko jo työoikeuden sekä perhe- ja jäämistöoikeuden aika? Näitä oikeudenaloja ei ole Helsingin pääsykokeissa ollut sitten vuosien 2005 ja 2006. Ehkä on kuitenkin parempi olla liikaa arvailematta ja odottaa rauhassa vielä kuukausi. Viime vuonna olin itse kovasti sitä mieltä, että työoikeus olisi jo aiheena, mutta kuinkas kävikään.

EDIT: muokattu hakuajan alkamisajankohta oikeaksi.